Suru

Ota sydämesi suru.

Katsele sitä silmiin ja kysy:

Oletko ystäväni

vai vihainen veljeni?

Mitä haluat?

Nujertaako minut

vai tehdä vahvaksi?

Poistutko, jos en sinua pelkää?

Jäätkö, jos käännän sinulle selkäni?

Haluatko, että olisin sinulle hyvä?

Haluatko, että olisin kaikille hyvä?

Ja varsinkin niille, joilla on suru?

Ja jos kuuntelet tarkkaan,

voit kuulla, miten suru vastaa:

Olen ystäväsi,

jos et minua pelkää.

Tarraudun lujemmin sinuun,

jos käännät minulle selkäsi.

Anna minulle kätesi

ja kulkekaamme hetki yhdessä

ja kuunnelkaamme toisiamme

Ja kun aika on,

lähden ja tuon luoksesi toisen ystäväsi

‒ Ilon.

Elämän kasvot

Kun elämän kasvot hymyilevät sinulle,

älä käännä kasvojasi pois,

sillä se hymy on silloin tarkoitettu juuri sinulle.

Kun elämän kasvot vakavoituvat,

kuuntele tarkkaan,

sillä niillä on silloin jotakin tärkeää sanottavaa.

Kun elämän kasvot itkevät,

älä lähde pakoon, vaan pysähdy,

sillä se on sinun elämäsi itku,

joka päättyy aikanaan lempeään,

uuden päivän kirkastamaan hymyyn.

Tämä hetki

Tämä ihana hetki,

tämä iankaikkinen nykyisyys

kurottaa kätensä kauas

menneeseen ja tulevaan

ja ohi niidenkin – ikuiseen.

Se on tyhjentymätön lähde,

jonka alku on ilon ja onnen maassa.

Juo sen raikasta vettä

ja tiedä,

että mikään pato ei sen virtaamista estä.

Sillä ei ole alkua eikä loppua.

Se on sinussa,

se on minussa

ja kaikessa mikä on

‒ ja mikä tuleva on.

28.4.08

Vaihtaisinko päiväni

Jos päiväni voisin vaihtaa

sen kanssa, joka on osannut elää,

vaihtaisin heikkouden vahvuudeksi,

jään vedeksi, kärsivälliseksi, rauhassa virtaavaksi.

Kivet vaihtaisin hiekaksi,

joka soljuu sormien lomitse

eikä haavoita ketään.

Ja miekan

vaihtaisin pehmoiseksi palloksi,

joka heittelehtii sinne tänne

iloisesti, kuin sanat, joille yhdessä nauretaan.

Sen päivän vaihtaisin pois,

kun annoin itseni vaipua uneen,

olla tuulten tuuditettavana,

ajattelematta, näkemättä, kuulematta

vaikka viisaus oli vierellä

ja ihminen, joka näkyi ja kuului.

Ja vaihtaisin senkin päivän,

jolloin kukat tuoksuivat kaukaa,

houkuttelivat luokseen,

kun lähellä olivat lakastuneet.

Mutta jos vaihtaisin,

en silloin tietäisi,

että vesi on vahvempi kuin jää,

että hiekka ei haavoita

soljuessaan sormien lomitse,

en tietäisi, että sanat satuttavat,

enkä sitä, että joskus on ravisteltava itsensä hereille,

vaikka uni on tulla silmään,

en tietäisi,

että on nähtävä ja kuultava

silloin, kun viisaus on vierellä

ja ihminen ei vielä poissa,

enkä tietäsi,

että on annettava kaukaisten kukkien loistaa

niiden iloksi, jotka niiden lähellä ovat.

Laulan siis kiitoksen elämälle,

teistä, jotka johtivat harhaan,

teistä, jotka veivät kotiin,

teistä, jotka vielä ovat edessä

− niistä kaikista, joita en vielä tunne.

4. ja 7.5.2010

Kevät

Järvi riisuutui talven vaipastaan

ja taas kerran aurinko leikki sen vapaalla

kevään tuulessa välkehtivällä pinnalla

iloisena, puhtaana ja häikäisi kulkijan silmät

Linnut tulivat kaukaa

tervehtivät toisiaan

ja ehkä myös talven unesta havahtuvaa kulkijaa

ja maassa heräsivät muurahaiset

Ja kulkijan tahto tehdä jotakin hyvää

heräsi sekin talven horteestaan

ja ihmetteli

kun oli nukkunut niin kauan

Hetkessä

Kevään hennossa vihreydessä

lapsen ensi askeleissa

kesäaamun kuulaassa kirkkaudessa

pääskysen lennossa halki sinisen taivaankaaren

järven tyynessä pinnassa

johon rannan puiden kuvajaiset sukeltavat kuin puhdistumaan

metsäpolun varjoisassa hämärässä

johon aurinko pujahtaa kuin salaa leikkimään

sinivuokon ujossa hymyssä ikikuusten alla

joutsenen kutsuhuudossa

kohti pohjoisia laulumaita

Kaikessa tässä

minä näen jumalaisen kauneuden

yhdessä pienessä hetkessä

joka kurottaa kätensä kohti ikuisuutta

ja kiitän, että saan olla olemassa

Se päivä

Vielä tulee se päivä,

joka on vain muistelua.

Mikä se olisi silloin

se paras päivä

noutaa esiin, pyyhkäistä pölyt

ja katsoa uudelleen?

Miten olisi tämä päivä:

hiljainen, vähän pilvinen,

mutta sisällä rauha?

Vai se päivä,

kun myrskysi

sisällä ja ulkona

ja lopulta tuli tyyni?

Vai ehkä se,

jossa kysymys seurasi toistaan

ja totuus kuin tahallaan piilossa

mutta näytti lopulta pilkahduksen itsestään,

hymyili vähän

tietämättömälle

ja sanoi: jatkahan vähän.

Vai ehkä kaikki ne päivät,

kun ystävä oli lähellä

kuin itsestään selvänä

– eikä tiennyt,

kuinka pian tuli se päivä,

että ei enää ollut.

Tai ehkä se päivä,

jota ei muistakaan,

mutta jäänyt toisen muistiin

– kuin olisin jättänyt jotain

toiselle muistettavaa,

vaikka vähän jotakin hyvää?

Vielä se virtaa

elämä ja sen päivät,

muistettavat ja unohdettavat,

kunnes soljuvat suureen mereen,

jossa ei tiedä, kuka muistaa ja mitä.

18.3.2014